Vihan jumala ja intialaisia makuja

Olimme illalla ystäväperheemme kanssa teatterissa ja sitten syömässä intialaisessa ravintolassa. Ystävämme oli hommannut teatteriliput komediaan Yasmina Rezan Vihan jumala (Le Dieu du carnage). Rooleissa olivat Helena Rängman, Miia Selin, Jari Ahola ja Reidar Palmgren.

Tarina alkaa siitä, kun kahden noin 11-vuotiaan pojan vanhemmat ovat selvittämässä ja sopimassa poikiensa tappelua. Toinen pojista oli lyönyt keppi aseenaan toista poikaa kasvoihin siten, että pari hammasta lohkesi ja huuli turposi. Toisen pojan isä on juristi, joka samalla selvittelee matkapuhelimessaan työasioita. Äiti taas on salkunhoitaja. Toisen pojan isä taas on jonkinmoinen kattilakauppias (tai rautakauppias) ja äiti kirjailija ja antropologi. Keskustelu alkaa sivistyneesti ja hillitysti. Kaikki lähtee kuitenkin purkautumaan ilmaisusta ”keppi aseenaan”, joka lyöneen pojan vanhemmista on virheellinen ja liioitteleva. Sovitaan, että kirjalliseen vahinkoilmoitukseen merkitään ”keppi kädessään”.

Keskustelu jatkuu – pikku piikkejä ja nälväisyjä sekä ilkeämielisiä vihjailuja heitellään puolin ja toisin. Eipä aikaakaan, kun hetki sitten sivistyneesti keskustelleet pariskunnat ovat ilmiriidassa. Ilmapiiri tulehtuu kunnolla ja kohta pariskunnat ovat keskenäänkin riidoissa. Välillä miehet pitävät yhtä – molemmat kun ovat nuoruudessaan olleet jengin johtajia. Välillä taas naiset muodostavat yhteisen rintaman. Mukaan vedetään vanhatkin pettymystä ja turhautumista aiheuttaneet asiat, puolison ärsyttävät piirteet ja viat. Liioittelua, paisuttelua, marttyyriutta – mukaan mahtuu niin draamakuninkaita kuin -kuningattariakin. Ja ihmisiä naurattaa. Niin minuakin. Välillä nolostuttaakin, kun huomaa itsekin käyttäytyvänsä riitatilanteessa yhtä naurettavasti. Ehkä juuri siksi – erittäin riemastuttava kokemus.

Teatteriesityksen jälkeen menimme intialaiseen ravintolaan Nanda Deviin, joka olikin uusi tuttavuus meille. Söimme ihan pitkän kaavan mukaan ja lasku oli kuitenkin ihan kohtuullinen. Alkuruuaksi syötiin paistettua kotijuustoa, joka oli leivitetty ilmeisesti papujauhoilla. Pääruuaksi otin tandoori kanaa thalilautasella, raithaa, riisiä ja makeaa chilikastiketta. Isäntä valitsi yhden kokin erikoisista eli kanaa ja lammasta voimakkaassa valkosipulilla ja inkiväärillä maustetussa punajuurikastikkeessa. Valkosipulia siinä oli todella rutkasti. Jälkiruuaksi minulle riitti kaneilla maustettu ja maitoon keitetty kahvi. Isäntä söi jotakin toffeejäätelöä tms. Joka oli kuulema todella hyvää. Ihan mukava kokemus vaikka ei tämä kyllä voittanut Star and Moonlight -ravintolan keittiötä. Intialainen keittiö on kyllä yksi suosikeistani. Itse asiassa pidän intialaisesta ruuasta enemmän kuin esim. kiinalaisesta.

Postia pappi Jaakobille

Vein tänään äitini elokuviin. Hänen viimeisimmästä elokuvakäynnistä on kulunut reilu kymmenen vuotta ja sitä edellisestä yli kolmekymmentä vuotta. Päätimme mennä iltapäivänäytökseen katsomaan Klaus Härön Postia pappi Jaakobille. Valinta osoittautui loistavaksi. Mikä tietenkin oli odotettavissa, kun tiesi Härön aiemmat elokuvat.

Postia pappi Jaakobille on pieni, lämmin tarina elinkautisesta vankeudesta armahdetun Leilan ja sokean, vanhan papin Jaakobin kohtaamisesta. Leila armahdetaan elinkautisesta, vaikka hän ei ole sitä itse pyytänytkään. Koko vankeusaikanaan Leila ei ole ollut lomilla Ei ole ollut tarvis, sanoo Leila. Koska hänellä ei ole mitään paikkaa minne, hän päättää mennä avustamaan pappi Jaakobia kirjeenvaihdossa.

Ihmiset lähettävät pappi Jaakobille kirjeitä, joissa he pyytävät apua elämän pieniin ja isoihin ongelmiin. Postinkantaja polkee päivittäin lähes umpeen pusikoitunutta tietä pitkin vanhan pappilaan – ”Postia pappi Jaakobille!” Pappi Jaakobille kirjeet ja niihin vastaaminen on elämäntehtävä ja -sisältö. Leilan mielestä kirjeisiin vastaaminen ja rukoileminen on täysin turhaa ja silkkaa ajanhaaskuuta. Leila päättää jo vaihtaa maisemaa, mutta sitten eräänä päivänä kirjeitä ei enää tulekaan. Pappi Jaakobin elämältä putoaa pohja – eikö häntä enää tarvita? Pieni tarina pitää sisällään suuren tarinan elämän peruskysymyksistä – armo, anteeksianto, rakkaus, arvostus ja luottamus ovat läsnä elämän arkisissa tapahtumissa.

Klaus Härön kuvissa on aivan mielettömän kauniita ja taianomaisia kuvia. Tyrvään vanha kirkko vesien ympäröimällä niemellä muodostaa kauniin kehyksen tapahtumille. Samaten vanha pappila, jonka vuotavan katon alla pappi Jaakob asuu, on ränsistynyt, ajan kuluttama kuin pappi Jaakob itsekin. Mieleen jäivät erityisesti Leila ja pappi Jaakob istumassa ränsistyneissä korituoleissa keskellä loppukesän kypsyttämää koiranputkipeltoa. Vähäeleisen kaunis musiikki yhdistyy ränsistyneeseen kauneuteen – se on kuin elämä itse.

Suosittelen elokuvaa lämpimästi!

Jazz Heat Bongo Beat Kultturitalolla

Huhtikuun 4. päivänä suunnistimme isännän kanssa Helsinkiin Kulttuuritalolla järjestettävään Jazz Heat Bongo Beat -klubi-iltaan. Flow-festivaaleihin. Luvassa olisi kotimaista nykyjazzia sekä etiopialaisen jazz-muusikon Mulatu Astatken musiikkia. Kulttuuritalo oli kuuleman mukaan lähes loppuun myyty. Ilta piti sisällään mukavia koko joukon kiinnostavia yllätyksiä sekä ärsyttävän suurella volyymilla soitettua musiikkia ja välkkyviä valoja.

Ensimmäisenä lauteilla nousi minulle aiemmin tuntematon Dalindèo . Kitaristi Valtteri Pöyhösen johtama sekstetti soitti vallan mainiota musiikkia, jossa tuntuu yhdistyvän jazzmusiikki ja lattarimeininki (ensimmäisenä mieleen tuli bossanova) groovaavaan meininkiin. Musiikki on rentouttavaa, hyväntuulista ja tanssittavaa. Siinä on mukana aurinkoa! Valtteri Pöyhönen taikoi kitarastaan meheviä tväng-soundeja (kuten hän itse asian ilmaisi) ja välillä myös sähköpianostaan vinkeitä soundeja. Hän pahoitteli, ettei konserttitilanteessa pysty soittamaan yhtä aikaa pianoa ja kitaraa, mutta levyllä sekin onnistuu. Rumpali Jaska Lukkarinen rummuissa, Jose Mäenpää soitti trumpettia, Petri Puolitaival huilua, Pekka Lehti bassossa, Rasmus Pailos lyömäsoittimissa saivat Valtteri Pöyhösen johdolla saivat mielettömän menon aikaiseksi. Koko bändi soitti upeasti, mutta mieleen jäi erityisesti rumpali Lukkarinen ja kitaristi Pöyhönen, joka ymmärtääkseni vastaa biisien sävellyksestä. Pakko oli heti tauolla mennä ostamaan heidän levynsä ”Open Scene”. Jään innolla odottamaan heidän seuraavan levyn ilmestymistä. Biisejä uudelta levyltä kuultiin Kulttuuritalolla ja voin sanoa, että levy kannattaa ostaa.

Seuraavaksi esiintymisvuorossa oli Auteur Jazz. Bändiä johtaa Antti Hynninen, multi-instrumentaristi, joka nyt soitti ainakin saksofoneja. Bändissä soittaa myös Abdissa Assefa lyömäsoittimia, Antti Kujanpää pianoa, Jarno Lappalainen bassoa, Joakim Berghäll sopraano- ja baritonisaksofonia. Solistina oli Sara Sayed, joka esitti yhden biisin. Mielenkiintoinen ääni nuorella naisella. Bändi loihti saksofoneistaan mielettömiä saundeja – nähtiinpä ja kuultiinpa kahta barskaakin yhtä aikaa.

Sitten olikin vuorossa illan päätähti etiopialainen jazz-muusikko Mulatu Astatke & The Heliocentrics. Melkoisen groovaavaa meininkiä. Lyömäsoittajat takoivat congistaan perusrytmin, joka rullasi koko setin ajan. Hypnoottinen tunnelma. Mieleeni tuli afrikkalainen kansanmusiikki, jossa rytmi saa tanssijat transsiin. Sellisti toi kiintoisan lisän musiikkiin, vinkeitä soundeja. Mulatu itse soitti vibrafonia ja congia sekä sähköpianoa. Konsertissa kuultiin Astatken kehittelemää Ethio Jazz-musiikkia sekä tuoreempia sävellyksiä. Astatke on jo reilusti yli 60 mies, joka on soittanut aikoinaan mm. Duke Ellingtonin kanssa. Harmi vaan, että miksaaja kai?) oli vääntänyt nupit kaakkoon. Musiikki tuli niin hirveällä volyymilla, ettei sitä kestänyt kuunnella ilman korvatulppia. Lisäksi keyboard ja torvet peittivät alleen lähes kokonaan basson, rummut sekä Astatken vibrafonin, joka ei kuulunut oikeastaan lainkaan. Miksaaja oli ihastunut subbareihin siinä määrin, että kuunteleminen alkoi konkreettisesti tuntua epämiellyttävältä. Bassorumpu jyskytti niin, että sydän tuntui kääntyvän sen rytmiin. Harmi, että mielettömän volyymin ja subbareitten vuoksi musiikista jäi suurin osa kuulematta puhumattakaan kaikista kiinnostavista vivahteista. Siten vielä joku älykääpiö keksi välkyttää suoraan yleisöön suunnattuja kirkkaita valospotteja musiikin tahdissa. Kun oleskelee hämärässä, niin yksi kaksi rävähtävät kirkkaat, vilkkuvat valot saavat päänsäryn aikaiseksi.

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisempänä, oli vuorossa Five Corners Quintet . Olin odottanut sitä koko illan. Onneksi miksaajakin vaihtui, niin pääsi nauttimaan itse musiikista. Meno oli aivan mieletön. Saksofonisti Timo Lassy irrotteli saksofonistaan sellaisia soundeja, että kylmät väreet meni selkäpiissä. Eikä trumpetisti Jukka Eskola hävinnyt menossa lainkaan. Bassossa oli Antti Lötjönen, pianossa Mikael Jakobsson ja rummuissa tietenkin Teppo Mäkynen. Mäkynen takoi rummuistaan rytmin, joka sai musiikin lentoon. Mieletön kokemus. Viisikko palkitsi odotuksen täysin. Vaikka väsymys alkoikin jo painaa ankarasti (Five Corners Quintet aloitti vasta puoli yhdeltä), jaksoi musiikista vielä innostua. Ja tietenkin piti uusin levy ”Hot Corner” ostaa mukaan.

Eggenin Kaksoset

”Kaksoset” on kolmas lukemani Torgrim Eggenin teoksista. ”Kaksoset” on täysin erilainen kuin aiemmin lukemani ”Sisustaja” tai ”Pärstäkerroin.” Kirja kertoo nuoresta runoilijasta Raúlista, joka rakastuu kaksosiin – ensin Juanaan ja sitten Mirandaan. Itse asiassa tarina pitää sisällä useammankin tarinan. Yhtäältä kirja kertoo Raúlin suhteista sisaruksiin – rakkaudesta, erotiikasta, pettämisestä, erilleen kasvamisesta. Toisaalta kirja on melkein kuin jännitystarina nuoresta runoilijasta, joka ryhtyy ajattelemaan. Ajatteleminen johtaa helposti ongelmiin Fidel Castron Kuubassa.

”Tietenkin olin kommunisti. Mikä muukaan olisin voinut olla? Kun epäilys sitten syntyi, tuntui kuin peili olisi haljennut. En tunnistanut enää itseäni. Todellisuus pirstoutui vääristyneiksi kuviksi. Mikään ei enää ollut sitä miltä se näytti.”

Taiteilijat, seksuaalisten vähemmistöjen kuten myös muiden vähemmistöjen edustajat joutuvat helposti silmätikuiksi. Myös Raúlia seurataan ja vakoillaan. Kenenkään ei voi luottaa, kuka tahansa voi olla ilmiantaja. Valtion turvallisuusviraston lonkerot ulottuvat kaikkialle. Järjestelmän kyseenalaistajat vaiennetaan.

”Myyjätär oli tympiintynyt: – Etkö kuunnellut Fidelin puhetta torstaina, compañera? On pohjoisamerikkalaisten saarron syytä ettemme saa suolaa. … Minun teki mieli kysyä oliko Yhdysvallat tosiaan maailman ainoa maa, joka tuotti suolaa, mutta hillitsin itseni. Jos kaupassa esitti liikaa nenäkkäitä kysymyksiä, seurauksena saattoi olla ilmianto. Vaikka myyjätär ei itse tekisi sitä, terveystietoinen rouva Gomez saattoi hyvinkin olla chivato, CDR:n vapaaehtoinen vasikka”.

Kirja kertoo myös ihmisten kekseliäisyydestä ja selviytymiskeinoista – elämä Havannassa ei ole helppoa. Vainoharhaisuudesta tulee eliittiurheilua. Raúlin tarina on mielenkiintoinen tarina, jossa tarkastellaan  Kuuban tapahtumia yhden ihmisen näkökulmasta  – tarina on välillä hauska, välillä kyyninen, välillä  jopa kuvottava. Kuvaukset toisinajattelijoiden kohtelusta saa miettimään miksi ihminen toimii toista ihmistä kohtaan niin äärimmäisen raa’asti. Onko taustalla pelko? Yksityinen ja kollektiivinen pelkoko ajaa äärimmäisiin tekoihin?

Torgrim Eggen on monipuolinen henkilö. Muusikko, toimittaja, luennoitsija, kolumnisti ja kirjailija, joka kirjoittaa niin kaunokirjallisia teoksia kuin tietokirjojakin. Hänen teoksistaan on suomeksi ilmestyneet Sisustaja (Pynt) 2005, Pärstäkerroin (Trynefaktoren) 2006, Kaksoset (Hermanas) 2008.

Murha Gotlannissa

Mari Jungstedt on ruotsalainen dekkaristi, jonka kirjoja on julkaistu useissa maissa mm. Yhdysvalloissa. Kirjojen pohjalta on suunnitteilla myös televisiosarja.

Kirjassa “Meren hiljaisuudessa” rikoskomisario Anders Knutas lähtee selvittämään pahasti alkoholisoituneen entisen valokuvaajan murhaa. Juttu vaikuttaa melko selvältä tapaukselta – todennäköisesti joku ryyppykaveri on kalauttanut kuvaajan hengiltä ryövätäkseen rahat, jotka kuvaaja oli voittanut raveissa. Sitten katoaa neljätoistavuotias Fanny. Valokuvaajan murha ja Fannyn katoaminen eivät liity toisiinsa vai liittyvätkö? Poliisien tutkimustyö nostaa esiin kiritystä, seksuaalista hyväksikäyttöä, valehtelua ja asioiden pimittämistä.

Positiivista on se, että päähenkilö ei ole mikään alkoholisoitunut, yksinäinen antisankari, vaan tavallinen perheenisä, jonka tanskalaissyntyinen vaimo on kätilö. Pariskunnalla on kaksitoistavuotiaat kaksoset – Petra ja Nils.

Dekkari on ihan luettava. Jännitys tiivistyy ennen yllättävää loppuratkaisua, joka tulee yllätyksenä rikoskomisario Knutaksellekin. Hieman kirjassa häiritsi tukholmalaisen toimittaja Johan Bergin ja gotlantilaisen, naimisissa olevan opettajattaren Emma Winarvenin epätoivoisesta suhteesta kertova tarina, joka tuntui varsin irralliselta. Sillä ei tuntunut olevan mitään yhtymäkohtia kirjan ydintarinaan. Voi olla, että kirjailija pitää näin tiettyä henkilögalleriaa ”elossa” kirjasta toiseen. Voihan olla, että Johan Bergillä on merkittävämpi rooli seuraavassa teoksessa. En ole lukenut Jungstedtin muita suomennettuja teoksia, joten en osaa sanoa.

Jungstedtin suomeksi ilmestyneitä teoksia ovat Kesän kylmyydessä (Den du inte ser) 2006, Meren hiljasiuudessa (I denna stilla natt) 2007, Saaren varjossa (Den inre kretsen) 2008.

Lisätietoja:

• Mari Jungstedt Dekkarinetissä http://www.tornio.fi/indextxt.php?p=JungstedtMari
• Jungstedt Gotland: http://www.jungstedtsgotland.se/

Neiti Marple ja murha hotelli Gallopissa

FST:N kanavalta tuli eräänä iltana Agatha Christien romaaniin perustuva elokuva Murder at Gallop. Mustavalkoinen elokuva, jossa neiti Marplea esittää Margaret Rutherford. Elokuva on valmistunut 1963. En ollut aiemmin nähnytkään elokuvaa, mutta sehän oli vallan mainio. Etenkin Rutherfordin esittämä neiti Marple. Tämä neiti Marple on todellinen busybody. Juuri sellainen kuin touhottavan, nenänsä toisten asioihin alati työntävän uteliaan vanhemman vaimoihmisen voisi kuvitella olevan.

Täytyypä yrittää nähdä muutkin Rutherfordin neiti Marple -elokuvat.

• Murder She Said (1961)
• Murder at the Gallop (1963)
• Murder Ahoy (1964)
• Murder Most Foul (1964)
• The Alphabet Murders (1965)

Dekkareita

Luen paljon rentoutuakseni ja päätä tyhjentääkseni dekkareita. Suosikkeja ovat kotimaisten kirjailijoiden lisäksi pohjoismaisten kirjailijoiden dekkarit kuuluvat lukemistooni. Viimeksi luin Petra Hammesfahrin teoksen ”Uskoton mies ”. Se on synkeä tarina mustasukkaisuudesta, omistamisesta ja himosta. Ihmissuhteista, joissa ihmisiä pitää yhdessä tyystin joku muu kuin rakkaus. Ehkä se, että helvetti on tuttu. Tarinan päähenkilö, nainen Lisa, kertoo suhteistaan elämänsä miehiin ja siitä miten sitä tulkitsee toisen ihmisen sanomisia ja käyttäytymistä antamalla niille aivan uudenlaisia merkityksiä omasta viitekehyksestään käsin. Mihin sitä lopulta päädytään? Kuinka hyvin sitä loppujen tuntee toisen ihmisen? Tarinalla on yllättävä loppu. Mielenkiintoista on myös se, että kirjassa poliisi (tai etsivät) ovat täysin sivuosassa.

Hieman aikaisemmin luin Kjell Ola Dahlin teoksen Pieni kultainen sormus. Kirjan päähenkilö, Katrine, on ollut huumevieroituksessa. Hän on pääsemässä kuiville, elämä alkaa olla mallillaan. Katrinella on työpaikka, poikaystävä sekä poikaystävä nro 2. Eräänä yönä juhlien jälkeen Katrine törmää keskiluokkaisten kulissien takaisiin salaisuuksiin ja hänet kuristetaan. Poikaystävä nro 2, jonka kanssa Katrine vietti viimeisen yön, kokee saman kohtalon oivallettuaan jotakin. Kirjan päähenkilöt komisario Gunnerstrada ja hänen apulaisensa Frølich sotkeutuvat keskiluokkaisten, näennäisesti hyvinvoivien ihmisten valheisiin ja kulisseihin, joissa riittää selvittelemistä. Aika perinteinen dekkari. Päähenkilöistä toinen on roskaruokaa syövä ja ylipainoinen (muistaakseni Frølich) ja komisario Gunnerstrada taas kuivan käppänä ja tupakkayskää poteva. Teos on valittu vuonna 2000 parhaaksi norjalaiseksi dekkariksi.

Isän nimeen

Sain vihdoin luettua Kjell Westön teoksen Isän nimeen. Kysymys ei suinkaan ole siitä, että olisin jollakin tavoin vastentahtoisesti aloittanut kirjan lukemisen. Lähinnä siitä, ettei ole oikein ollut aikaa lukemiseen. Vaikka kirja olisi kuinka hyvä, niin riittävän väsyneenä ihminen nukahtaa kesken lukemisen. Joka tapauksessa Westön teos, jossa päähenkilö tarkastelee omaa elämäänsä retrospektiivisesti, on mielenkiintoinen lähihistoriaan sijoittuva kertomus Helsingistä. Miten eri sukupolvien elämät kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat jatkumon, jonka tapahtumat heijastuvat nuorempien sukupolvienkin elämään tavalla tai toisella. Tämän päivän tapahtumat voivat saada selityksensä jostakin sellaisesta, joka tapahtui isoisillemme tai isoisoisillemme. Ihminen on aina ajan ja paikan vanki – kaikki tapahtuu tietyssä paikassa tiettynä aikana. Kulttuurin ja yhteisöllisyyden myötä ihminen on myös menneiden aikojen ja paikkojen vanki. Minä olen se mikä olen, koska minun vanhempani ja minun isovanhempani olivat niitä keitä olivat.

Westön teos kertoo keski-ikäisestä tai keski-ikää lähestyvästä miehestä, joka havaitsee, ettei nuoruuden irtiottoyritys ole onnistunut. Hän huomaa alkaneensa arvostaa samoja asioita mitä hänen isänsä piti arvossaan – hopeakaloja ja vanhaa, ränsistynyttä kotitaloaan, jonka hän on perinyt ja jota hän nyt huomaa kunnostavansa pikkuhiljaa. Pitäessään sapattivuottaan ja asustellessaan vanhassa kotitalossaan, hän palauttaa mieliinsä lapsuutensa tapahtumia pyrkien ymmärtämään omaansa ja vanhempiensa elämää. Kirjan alkuperäinen nimi on mielestäni kuvaavampi ”Vådan av att vara Skrake ” kuin suomalainen nimi ”Isän nimeen”.

Kirjaa oli miellyttävä lukea – tarina kulki ja muodosti takaumistaan huolimatta kokonaisuuden. Olen itse ollut nuori samaan aikaan kuin kirjan päähenkilö ja jotenkin tarina tuntui niin tutulta. Teini-ikäisenä sitä viittasi kintaalla monille vanhempien mielestä tärkeille asioille ja arvoille. Kun itselle tulee ikää alkaa arvostaa samoja asioita kuin omat vanhemmat – hopeakaloista ja moukarinheitosta on tullut tärkeitä juttuja. Ei se omena niin kauas puusta putoakaan….

American Way of Seeing

Sara Hildénin taidemuseossa avautui amerikkalaisen Alex Katzin taidenäyttely. Hän edustaa amerikkalaistyyppistä poptaidehenkistä maalausta. Hänen sanotaan olevan kiinnostunut luonnosta, urbaanista ympäristöstä, ihmisistä ja sosiaalisista suhteista. Sara Hildenin museossa oli esillä koko joukko tutkielmia ihmisistä sekä muutama valoa ja heijastuksia esittävä teos. Katz on eräs ikäryhmänsä maineikkaimpia taiteilijoita.

Pidin todella paljon töistä, jotka vaikuttivat olevan tutkielmia valosta ja heijastuksista. Katz ei itse juurikaan selittele maalaustensa taustalla olevia ajatuksiaan. Mutta minä pidin valoisista ja aurinkoisista näkymistä sekä heijastuksista, joita hän oli vanginnut maalaukseensa. Niissä loisti valo ja aurinko. En oikein osaa sanoa mitä ajattelisin Katzin ihmistutkielmista. Ne ärsyttivät ja häiritsivät enkä saanut niistä selkoa. Ehkä niin on tarkoituskin. Kuvissa on jotakin sarjakuvamaista. Joistakin tuli mieleen jostakin syystä Clark Kent. Joissakin oli tunnelmaa, mutta jotkut olivat jäykkiä ”kuvia ihmisestä”. Ehkä se on sitä American way of seeing….

Tell me on a Sunday

Tänään mentiin iltapäivällä teatteriin. Saimme ystäviltämme joululahjaksi teatteriliput Andrew Lloyd Webberin musikaaliin ”Tell me on the a Sunday”, joka meni Tampereen työväenteatterissa. Kysymyksessä oli iltapäivän näytös, mikä olikin hyvä homma. Jäi ihan mukavasti aikaa vielä illaksikin.
Esitys oli varsin hyvä. Hienoa oli se, että orkesteri oli sijoitettu siten, että yleisö pystyi seuraamaan muusikoita. Etenkin seurassani olleelle rumpalille on tärkeää nähdä muusikot. Sinänsä musiikki ei niin kovasti innostanut. Syy ei kuitenkaan millään muotoa ollut soittajien, sovittajien tai laulajattaren. En vain koskaan ole innostunut Webberin musiikista. Sinänsä sovitukset olivat toimivia ja Petra Karjalainen pisti itsensä todella peliin. Se kyllä kannatti – laulu ja tanssi toimivat. Petra Karjalaisen esitystä oli ilo seurata.

Kysymyksessä oli tarina naisesta ja hänen elämänsä tulevista ja menevistä miehistä, jotka osoittautuvat kuka juopoksi ja tunnevammaiseksi, kuka menestyväksi liikemieheksi, jolla ei olekaan enää aikaa, yksi pettää, toinen lupaa erota vaimostaan, mutta ei sitten eroakaan. Oikeastaan tarina kertoi yksinäisyydestä, hyljätyksi tulemisesta ja pettymyksestä.

Myös lavasteet videoineen toimivat oivasti. Hienosti oli toteutettu tanssinumero, jossa päähenkilö kohtaa baarissa erilaisia miehiä. Nykyajan videotekniikan avulla voidaan loihtia Manhattan, Beverly Hills tai mikä paikka vaan. Hieman häiritsi musiikissa se, että rummut kuuluivat melko kovaa huolimatta plekseistä. Ehkä sitä pleksiä olisi pitänyt olla kopin katossakin. Paikoin myös laulu tuli niin lujaa, että se meni puuroksi. Sello ei välillä kuulunut lainkaan. Kapellimestari Eeva Kontu oli varsinainen multi-instrumentalisti, joka paitsi johti orkesteria myös soitti pianoa, huilua ja saksofonia. Kaikki eivät tainneet esityksestä kuitenkaan pitää sillä vieressäni istunut naisten ryhmä ei palanut enää väliajan jälkeen.