Tampereen Jazz Happening nelipäiväinen modernin jazzin tapahtuma järjestettiin tänä vuonna 28 kerran ja tänäkin vuonna oli ihan pakko päästä paikalle. Paljon kiinnostavaa kuunneltavaa olisi ollut tarjolla kuten tamperelainen Black Motor vireialijanaan Verneri Pohjola, Taksim trio Turkista, Sun Trio, Auteur Jazz ja Gustavson-Björkenheim Quartet sekä Lonnie Smith, jonka osuus alkoi vasta klo 01 (jolloin en kerta kaikkiaan pysy enää hereillä ). Loppujen lopuksi liput tuli hankittua lauantain klo 20 alkavaan konserttiin, jossa esiintyi Jon Hassell & Maarifa Street, Dave Douglas Quintet sekä Trio M.

Konsertin aloitti Jon Hassell Maarifa Street kokoonpanonsa kanssa. Luvassa oli liki tunnin sessio ambienttia voodoo jazzia, jossa vuorotteli tosi niukka trumpetti, itämainen viulu sekä kitara ja basso, jotka kudottiin yhteen vedenalaisen tunnelmia ilmentävien tietokonesämpläysten ja luuppien avulla. Kudelma vaikutti aluksi varsin kiinnostavalta ja yksitoikkoisuudessaan hypnoottiselta. Hypnoottista vaikutelmaa syvensi samplaaja Jan Bangin keinuva kieppuminen lavalla, mutta pian yksitoikkoisuus alkoi kyllästyttämään. Välillä viulisti Kheir-Eddine M’Kachiche taikomat arabialaisvaikutteiset sävelmät saivat piristymään, mutta ei kovin pitkäksi aikaa. Koko esiintymistä leimasin tietynlainen etääntyminen – ihan kuin muusikot eivät olisi olleet samassa tilassa yleisönsä kanssa, vaan jossakin toisessa universumissa – ainakin henkisesti. Ehkä musiikki olisi toiminut toisenlaisessa tilanteessa, kun itsekin olisi ollut kieppumassa jossakin tanssilattialla. Tai sitten ei. Käsiohjelman mukaan Jon Hassell yhdistää Fourth World -genren musiikissaan traditionaalisia elementtejä moderniin teknologiaan. Illan kokoonpanossa soitti trumpettia, koskettimia Jon Hassell, kitaraa, bassoa Eivind Aarset, viulua Kheir-Eddine M’Kachich ja samplaajana toimi Jan Bang. Jon Hassell Maarifa Street: http://www.myspace.com/jonhassellmusic

Seuraavana oli vuorossa oli Trio M, jolta ei energiaa puuttunut. Käsittämättömän nopea tempo ja meno vaihtui hetkeä myöhemmin lähes tunnelmoiviin fiiliksiin. Löytyi dynamiikkaa, nyansseja ja hiljaisia hetkiä. Pianisti Myra Melford käytti koko klaviatuuria hyväkseen ja soitti flyygeliä välillä jopa nyrkein. Mark Dresser sai bassosta irti sellaisia soundeja, ettei olisi uskonut, jollei omin korvin olisi kuulut. Välillä sävelkuluista tuli mieleen klassinen musiikki. Onhan Mark Dresser myös klassisen musiikin taitaja. Rumpali Matt Wilson on melkoisen energinen rumpali, joka osaa soittaa myös hiljaa ja heti toisessa hetkessä takoa rumpuja niin, että tuntuu kalvot halkeavan. Monipuolisia rytmejä, joita välillä väritettiin erilaisten perkussioiden avulla – erilaisia ääniä , joita luotiin pienillä kelloilla, Trio M:n musiikkia on vaikea lokeroida mihinkään – avantgardistinen soundi, jossa soi myös klassinen musiikki. Trio M My Spacessa http://www.myspace.com/triom

Illan viimeisenä esiintyjänä sillä erää oli Dave Douglas Quintet, jonka trumpetin ja saksofonin unisonoja kuunteli ihan mielikseen. Esiintymisestä kumpusi soittamisen ilo, jota oli ilo kuunnella. Rumpali Clarence Penn soitto piti homman koossa soitti mitä mainioimmin, vaikka soolo jäikin kuulematta. Bassossa ollut Matt Pennman jäi enemmän taka-alalle kuten myös pianisti Uri Caine, joka tosin pääsi välillä väläyttelemään. Saksofonisti Donnie McCaslin ja ehkä maailman paras trumpetisti Dave Douglas pistivät menemään oikein kunnolla. Energistä ja iloittelevaa musisointia oli ilo kuunnella.

Olen lukenut kaikki Seppo Jokisen dekkarit. Tarinat Sorin poliisilaitoksen tapahtumista ja inhimillisen komisario Koskisen työ- ja yksityiselämän kuvioista ovat mitä rentouttavinta lukemista. Kaikkein parasta on se, kun tapahtumat sijoittuvat tuttuihin ympyröihin Tampereelle. Nyt sitten TTT:llä on tehty melkoinen ponnistus ja siirretty Sorin poliisitalo ja murhien tapahtumapaikat näyttämölle. Onnistuimme saamaan liput näytökseen lauantai-illalle heti kohta ensi illan jälkeen. Seurueeseemme kuului minun lisäkseni mieheni, äitini ja anoppini. Kaksi meistä oli lukenut Jokisen kirjoja etukäteen ja kaksi taas ei. Siltikin näytelmä tarjosi meille komisario Koskisen jo ennestään tuntevilla mielenkiintoisen kokemuksen. Näytelmään oli sekoitettu tapahtumia ymmärtääkseni useammasta kirjasta. Välillä tapahtumat tuntuivat hieman tutuilta, mutta missään vaiheessa ei kuitenkaan tuntunut siltä, että tämä on jo nähty tai kuultu. Eikä missään vaiheessa tullut katsottua kellosta kuinka kauan vielä täytyisi jaksaa istua.

Tarina soljui hyvin ja jännitys onnistuttiin säilyttämään koko näytöksen ajan. Koskisen yksityiselämän ongelmat ja työelämän haasteet onnistuttiin nivomaan näyttämölläkin toimivaksi kokonaisuudeksi. Videolavasteet toimivat hyvin ja ilmensivät onnistuneesti rikostutkimuksen hektisyyttä ja stressiä. Hahmot olivat varsin uskottavia ja toimivia – niin Koskinen, Pekki, Luttinen, Ulla, Tanse ja muut. Näytelmässä oli sopivasti huumoria, mutta mihinkään yleisön kosiskeluun ei onneksi sorruttu. Suosittelen lämpimästi kaikille dekkareiden ystäville. Tällaista soisi olevan tarjolla useamminkin. Näytelmä pyörii varmasti täysille katsomoille pitkään.

Pyhäinmiesten päivän tienoilla loka-marraskuussa on taas Tampereen Jazz Happening. Tällä kertaa pitää yrittää jaksaa valvoa lauantaina reippaasti yli nukkumaanmenoajankohdan. Lauantaina 31.1.0.09 illalla klo 01.00 Klubilla esiintyy Dr. Lonnie Smith the Funkiest B3 Burner On The Planet. Se on nähtävä ja kuultava.

Tälläkin kertaa Pyynikin katsomo täyttyi elokuisessa illassa kuuntelemaan ensi kunnon ränttätänttä bluesia. Jo Buddy eli Jussi Raulamo – laulu, kitara ja percussiot. Mikä saundi! En ymmärrä äänentoiston teknisestä puolesta mitään ymmärrä, mutta tiedän kyllä milloin homma kuulostaa hyvältä. Kitarassa oli oikein kunnon särmää ja hommaa täydensi hienosti jalkatyöskentely eli kenkien naputtelu vanerilevyyn. Oikein kunnon roots meininkiä eikä turhan vakavasti. Homma toimii! Viimeisenä soinut Elevator boogie sai yleisön täysin spontaanisti läpsyttämään tahtia.

Pienen tauon jälkeen olikin sitten vuorossa Kimmo Pohjonen, jonka avausrepliikki sai yleisön naurahtelemaan. “Tervetuloa viettämään iltaa Pyynikille Hanurimusiikin tahdissa”. Jos joku vielä tuolla kohtaa odotti kuulevansa Metsäkukkia tai jotakin vastaavaa, niin taatusti heräsi heti ensimmäisten tahtien myötä. Konsertti oli vallan huikea elämys, joka on itse kuultava, nähtävä ja koettava. Ei todellakaan voi käsittää, että haitarista voi lähteä sellaisia saundeja. Kimmo Pohjonen käyttää rakentaa esityksen “livenä” nauhoittaen looppeja, joista rakennetaan taustoja biiseille. Mielenkiintoisia kokonaisuuksia syntyy ihan mistä vaan – koneiden äänistä, haitarin palkeiden suhinasta, suun maiskautuksista, haitarin läpsyttelystä jne. Musiikkia voisi ehkä yrittää kuvata sanoilla shamanistinen, helvetillinen, primitiivinen, ikiaikainen, kalevalainen… Ensimmäisen kappaleen (jos nyt voi edes puhua eri kappaleista) aikana musiikki toi mieleen (mieli)kuvia Danten helvetistä, viikinkien Valhallasta, Sammon taonnasta… seuraavaksi mieleen tulikin maailman synty ja maaemon hengitys. Kohta oltiin taas jossakin päin universumia vieraissa galakseissa, intiaanien poppamiehen ja shamaanin kanssa tanssimassa ja ottamassa yhteyttä tuonpuoleisiin. Ihan mieletöntä menoa. Lopulta hanuri ja sähkö saivat vallan miehestä ja veivät soittajaa miten tahtoivat, lopulta veivät jopa soittajan sielunkin? Yleisö osoitti suosiotaan seisaaltaan. Encorena kuultiin todellista konemusiikkia, johon oli sämplätty ihan oikeiden koneiden ääniä. Alkuun kone yski eikä meinannut lähteä käyntiin, mutta kun se käynnistyi niin se sytkytti iloisesti eteenpäin. Biisin loppupuolella näyttämön eteen marssi kaksi hahmoa sadetakeissaan ja moottorisahat käyden. Väkisinkin tuli mieleen moottorisahamurhaajat. Biisin lopussa nämä kaverit huudattivat moottorisahojaan ihan täysillä. Bensanhaju leijui katsomoon… Bravoooo!

Pyynikin kesäteatterissa esitettävät loppukesän festivaalit ovat kasvaneet jo reilun viikon mittaiseksi tapahtumaksi. Tämän vuoden festivaalin aloitti 26.8.09 Emma Salokoski Ensemble. Lämppärinä Emmalla oli tamperelainen Mambo Taxi, joka tosin esiintyi ilman rumpalia kokoonpanolla. Kitarassa oli Riku Poramo, Sami Sippola soitti tenorisaksofonia ja Rauhala kontrabassoa. Olen joskus aiemmin kuullut bändiä Tammelan torilla, missä meno oli melkoisen hauskaa ja hulppeata. Nyt setti oli valittu mielestäni liiankin helpoksi kuunnella. Teknisesti ihan moitteetonta, mutta tasaisen paksua yökerhojazzia vailla mitään sen omintakeisempaa otetta. Kun tietää, että bändi pystyy parempaankin.

Emma Salokoski Ensemble aloitti hulppean konserttinsa vähän yli kahdeksan. Kuplivan hyväntuulista musiikkia. Tuomo Prättälän Rhodesista kuului mielenkiintoisia saundeja. Mikko Kosonen taas loihti kitarastaan melkoisia sävelmiä – välillä ihan flamencomaisia fiiliksiä. Eikä Lauri Porra jäänyt höyrybassollaan yhtään vähäisemmäksi. Lyömäsoittimia ja percussioita soitti Marko Timonen. Emma Salokosken ääni soi kirkkaana ja kuulana. Konsertti alkoi Pekka Strengin Puutarhassa, joka sopi vallan hyvin esitettäväksi pimenevässä illassa Pyynikin mäntyjen keskellä. Hienosti soi myös Unto Monosen tango Tähdet meren yllä. Mieleen jäi myös Tuomari Nurmion Kurjuuden kuningas, joka oli sovitettu melkoisen kiinnostavaksi kokonaisuudeksi. Omimmillaan Emma Salokoski Ensemble on bossanovan rytmeissä. Hienosti keinuikin. Emma leikitteli yleisön kanssa ja pisti porukan laulamaan ja taputtamaan tahtia Mas Que Nadan tahdissa. Encorena kuultiin Kaksi mannerta. Konsertista jäi mieleeni myös vieressäni istuva nuori mies, jota tuntui kovasti välillä naurattavan. Sanoituksetko kenties? Etenkin Tuomo Prättälän Lamppulaulun viimeiset sanat “… siksi päästän peiton alle mutten sytytä lamppua” tuntui huvittavan. Olisiko ollut omakohtaisia kokemuksia?

Kesäloma loppuu ja niin kesälomalukemiseksi arvottu klassikkokin jo luettu. Jean Rhysin teos Kvartetti kertoo naisesta ja hyväksikäytöstä. Tarina kertoo maailmasotien välisenä aikana Pariisissa oleilevasta tanssijattaresta. Marya on alunperin englantilainen nuori neito, jota teatterimaailma vetää puoleensa. Marya unelmoi säihkyvistä rooleista ja menestyksestä ja hakeutuu näyttämölle, sillä “näyttämöllä hän ansaitsisi elantonsa ilman kalliita tutkintoja”.

Teatterin maailma ei osoittaudukaan niin loisteliaaksi kuin Marya kuvitteli. Elämä on kovaa ja Marya muuttuu passiiviseksi ja haluttomaksi. Kun hän kohtaa sulavaliikkeisen ja palavasilmäisen Stephenin, alkaa elämä taas tuntua elämisen arvoiselta. Mies lupaa tehdä Maryasta onnellisen ja niin he menevät naimisiin. Nuoripari asuu hotellissa ja Marya kuluttaa päivänsä vaeltelemalla Pariisin kaduilla ja kahviloissa. Stephen ei koskaan kerro Maryalle tekemisistään ja saattaa kadota välillä muutamiksi päiviksi. Marya toteaa, että parasta on lopettaa kyseleminen ja nauttia siitä mitä on. Mutta sitten Stephen pidätetään ja hän joutuu vankilaan. Marya jää täysin yksin ilman rahaa ja ilman työtä. Hänen maamiehensä englantilainen taidekauppiaspariskunta Heidler ja Lois lupaavat pitää hänestä huolta. Niinpä Marya muuttaa heidän luokseen. Lopulta Maryasta tulee Heidlerin rakastajatar. Vaimo Lois seuraa miehensä ja Maryan kuhertelua voimattomana. Hän ei uskalla vastustaa miestään, joten hän purkaa pahaa oloaan Maryaan. Marya muuttaa hotelliin, jossa Heidler käy häntä tapaamassa säännöllisesti. Maryan alamäki alkaa. Hän makaa hotellihuoneessa odottamassa miehen vierailuja ja käy korkeintaan baarissa ottamassa muutaman Pernodia. Marya alkoholisoituu ja alkaa rappeutua. Heidlerkin hylkää rakastajattarensa. Pieni valonpilkahdus tulee Maryan elämään, kun aviomies vapautuu vankilasta. Mutta ei kestä kauaa, kun aviomieskin hänet hylkää.

Jean Rhys kuvaa naista, joka ajelehtii passiivisena läpi elämänsä ja jättäytyy tyystin olosuhteiden armoille. Marya ei tunnu olevan mikään järjen jättiläinen. Hän haluaa päästä elämässään helpolla ilman sen suurempia ponnisteluja. Oikeastaan ärsyttää moinen flegmaattisuus ja avuttomuus ja ponnettomuus. Toisaalta kirja herättää ajatuksia. Missä kulkee prostituution tai hyväksikäytön raja? Taidekauppias tarjoaa asunnon ja alkaa ennen pitkään vaatia erinäisiä palveluita vastineeksi. Kun taidekauppiaan vaimo Lois alkaa tehdä Maryan elämästä sietämätöntä, muuttaa Marya hotelliin. Rakastaja maksaa hänen ylläpitonsa eikä Maryan tarvitse huolehtia mistään.

Marya sysää vastuun omasta elämästään muille ihmisille ja erehtyy luulemaan riippuvuutta ja hyväksikäyttöä rakkaudeksi. Ärsyttää oikein lukea moista. Siltikin suosittelen kirjaa.

Satuin havaitsemaan ihan puoli vahingossa, että tv:stä tulee Michael Radfordin vuonna 2004 ohjaama elokuva Venetsian kauppias. Elokuvan on kehuttu olevan melko uskollinen Shakespearen alkuperäiselle tekstille. Elokuvan käsikirjoitusta ei myöskään ole onneksi mitenkään päivitetty tai modernisoitu, vaan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1596 Venetsiaan. Kaunista Portiaa elokuvassa esittää Lynn Collins, kauppias Antoniota Jeremy Irons ja juutalaista koronkiskuria Shylockia Al Pacino.

Näytelmä sisältää monia jännittävä käännekohtia. Juutalainen Shylock katkeroituu, kun hänen tyttärenä karkaa kotoa, kääntyy kristityksi ja menee naimisiin kristityn kanssa. Kauppias Antonio lainaa rahaa ystävänsä kosiomatkaa varten Shylockilta, joka lupaa kolmetuhatta dukaattia lainaksi ilman korkoja, mutta asettaa velalle karmean ehdon. Jos Antonio ei pysty maksamaan velkaansa, on hänen luovutettava Shylockille naulan verran omaa lihaansa. Antonio suostuu ja huonostihan siinä käy.

Antonion laivat haakserikkoutuivat eikä hän pysty maksamaan velkaansa Shylockille. Shylock on armoton ja vaatii saataviaan oikeusteitse. Hän vetoaa Venetsian lakeihin, joiden mukaan hänelle on oikeus periä saatavansa. Antonion ystävä saapuu kesken oikeudenkäyntiä paikalle ja tarjoaa Shylockille kaksinkertaista summaa 6000 dukaattia. Shylock ei katkeroituneena, syrjittynä ja vihan sokaisemana hyväksy tarjousta. Moneen kertaan Shylockia pyydetään olemaan armollinen, mutta hän ei armoa tunne. Hän haluaa, että velkakirjaa noudatetaan kirjaimellisesti ja vaatii naulan kauppiaan lihaa.

Paikalle saapuu nuori tuomari ratkaisemaan ongelmallista tilannetta. Juuri, kun Shylock on leikkaamassa naulan kauppiaan rinnasta, tuomari keskeyttää toimituksen ja huomauttaa Shylockille, että hän on oikeutettu perimään ainoastaan naulan verran lihaa, ei pisaraakaan verta. Jos hän vuodataa pisarankin kauppiaan verta, hänet tuomitaan kuolemaan ja menettämään koko omaisuutensa. Hämmentyneenä Shylock peräytyy ja päättää hyväksyä 6000 dukaattia. On kuitenkin myöhäistä muuttaa mieltään. Lopulta Shylock peräytyy. Kauppias anoo armoa Shylockille ja niin koronkiskuri saa pitää henkensä, mutta menettää koko omaisuutensa.

Periaatteessa näin voisi tapahtua tänäkin päivänä. Viha ja katkeruus tekevät ihmisestä sokean ja armottoman, kykenemättömän olemaan armollinen. Mutta mikä tekee ihmisestä vihaisen ja katkeran? Juutalaiset olivat tuon ajan Venetsiassa syrjittyjä, he joutuivat asumaan omissa ghetoissaan, joiden portit suljettiin yöajaksi (Venetsiaan perustettiin ensimmäinen ghetto 1516). Juutalaiset joutuivat myös käyttämään tietynlaista päähinettä liikkuessaan kaupungilla. Voi miettiä mikä johti mihinkin.

Minulla ja työkaverillani on tapana valita jokin klassikko, jonka sitten luemme yhdessä kesäloman kuluessa. Viime kesänä luimme Hemingwayn Vanhus ja meri, joka oli aikoinaan pakko lukea koulussa. Nyt päätimme arpoa tänä kesänä luettavan klassikon Hesarin klassikkoautomaatilla. Automaatti arpoi meille kolme klassikkoa, joista Molieren Saiturin hylkäsimme heti. Heitimme kolikkoa kahden muun teoksen välillä: Minna Canthin Anna Liisa ja Jean Rhysin Kvartetti. Valituksi tuli sitten Jean Rhys Kvartetti. Kirja kertoo automaatin mukaan 1920-luvun Pariisissa köyhänä tanssityttönä ja taiteilijoiden mallina toimineesta naisesta. Kysymyksessä on psykologinen kuvaus naisesta uhrin asemassa.

Kesälomalla luin mm. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Kirja on ihan hillittömän hauska, joskin myös traaginen. Se kertoo kansallisuustransvestiitista, Mikko Virtasesta, joka eniten elämässään haluaisi olla ruotsalainen, mutta hän on pakotettu elämään tyypillisen suomalaisen miehen elämää. Elämän kurjuutta lisää TV-meteorologi Petri Takala, joka ennustaessaan Suomen säätä seisoo Ruotsin kartan edessä peittäen sen kokonaan vartalollaan.

Kirjan päähenkilön Mikko Virtasen mielessä Ruotsi väikkyy hannuhanhien Onnelana, juuri sellaisena kuin kaikissa kliseissä ikinä. “Vain Ruotsissa voi olla näin lämmintä. Vain Ruotsissa voi olla näin välitöntä.” Mikko ihailee ja palvoo empaattisia, keskustelutaitoisia kansankodin yhteisön jäseniä. Hänkin haluaisi olla moderni, pehmeä ja ymmärtäväinen. Kaikki näyttää olevan paremmin Pohjanlahden tuolla puolen, jopa joululahjat ja ruoat.  Kansankoti huolehtii omistaan -  lapsiperheiden ruuanlaiton haasteisiinkin ruotsalaisilla on “sosiaalinen ja ylevä ratkaisu: isien kokkirinki.” Isät kokoontuvat kerran viikossa laittamaan viikon ruuat omalle perheelleen. Ruuat valmistetaan yhdessä ja pakastetaan. Ruuan laitto viikolla supistuu ruuan sulattamiseen.

Mikko hakee Ruotsin kansalaisuutta, mutta sitä ei miehelle myönnetä, koska hän ei ole asunut päivääkään Ruotsissa. Lopulta mies päättää soluttautua ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja palkkaa itselleen kouluttajaksi göteborgilaisen opettajan. Intensiivisen ja laaja-alaisen koulutuksen myötä Mikko Virtasesta sukeutuu Mikael Andersson ruotsalainen perheenisä, joka kasvattaa lapsiaan Olofia ja Astridia tasa-arvoisiksi sosiaalidemokraattisen kansankodin jäseniksi. Mutta ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella…

Kirja on yhtäältä jännittävä, jopa dekkarimainen ja toisaalta hulvattoman hauska. Kirja kertoo erilaisuudesta, suvaitsevaisuudesta, fanaattisuudesta, kritiikittömästä palvonnasta, tyytymättömyydestä omaan itseensä. Mikä on kirjan opetus? Kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se voi toteutua. Suosittelen!

Tänään sunnuntai-iltapäivällä oli argentiinalaisen tangon konsertti Kangasalla. Varvio-Oksala kvintetti esitti Astor Piazzollan sävellyksiä Hotelli Urun yläkerran salissa, joka oli aivan täynnä. Viulisti Eeva Oksalan harmonikkaa soittavan Sami Varvion lisäksi kvintetissä soittivat Salla Märkjärvi (piano), Jarno Laaksonen (kitara) ja Tuomo Kinnunen (kontrabasso). Konsertti alkoi Oksalan ja Varvion duettona esittämänä Histoire du tango: Bordel 1900, Café 1930 ja Nightclub 1960. Esityksessä oli dynamiikkaa – mielettömän hiljaisia kohtia, joissa jopa harmonikan nappuloiden ääni kuului ja kohta taas huikean voimakkaana soiva viulu ja mieletön tempo. Välillä musiikki oli silkkaa viulun ja harmonikan kaksintaistelua. Kontrabasso soi myös upeasti. Sähköpianon soundi oli hieman harmahtava ja ehkä tunkkainenkin. Kunnon pianoa tai jopa flyygeli olisi ehkä toiminut paremmin, mutta kukapa sen olisi roudannut vanhan urkutehtaan yläkertaan. Myös sähkökitaran valinta vähän ihmetytti, mutta toimihan se toki. Upea konsertti huipentui Libertangoon, Mieletön kokemus – ei voi muuta sanoa.