Vein tänään äitini elokuviin. Hänen viimeisimmästä elokuvakäynnistä on kulunut reilu kymmenen vuotta ja sitä edellisestä yli kolmekymmentä vuotta. Päätimme mennä iltapäivänäytökseen katsomaan Klaus Härön Postia pappi Jaakobille. Valinta osoittautui loistavaksi. Mikä tietenkin oli odotettavissa, kun tiesi Härön aiemmat elokuvat.
Postia pappi Jaakobille on pieni, lämmin tarina elinkautisesta vankeudesta armahdetun Leilan ja sokean, vanhan papin Jaakobin kohtaamisesta. Leila armahdetaan elinkautisesta, vaikka hän ei ole sitä itse pyytänytkään. Koko vankeusaikanaan Leila ei ole ollut lomilla Ei ole ollut tarvis, sanoo Leila. Koska hänellä ei ole mitään paikkaa minne, hän päättää mennä avustamaan pappi Jaakobia kirjeenvaihdossa.
Ihmiset lähettävät pappi Jaakobille kirjeitä, joissa he pyytävät apua elämän pieniin ja isoihin ongelmiin. Postinkantaja polkee päivittäin lähes umpeen pusikoitunutta tietä pitkin vanhan pappilaan – ”Postia pappi Jaakobille!” Pappi Jaakobille kirjeet ja niihin vastaaminen on elämäntehtävä ja -sisältö. Leilan mielestä kirjeisiin vastaaminen ja rukoileminen on täysin turhaa ja silkkaa ajanhaaskuuta. Leila päättää jo vaihtaa maisemaa, mutta sitten eräänä päivänä kirjeitä ei enää tulekaan. Pappi Jaakobin elämältä putoaa pohja – eikö häntä enää tarvita? Pieni tarina pitää sisällään suuren tarinan elämän peruskysymyksistä – armo, anteeksianto, rakkaus, arvostus ja luottamus ovat läsnä elämän arkisissa tapahtumissa.
Klaus Härön kuvissa on aivan mielettömän kauniita ja taianomaisia kuvia. Tyrvään vanha kirkko vesien ympäröimällä niemellä muodostaa kauniin kehyksen tapahtumille. Samaten vanha pappila, jonka vuotavan katon alla pappi Jaakob asuu, on ränsistynyt, ajan kuluttama kuin pappi Jaakob itsekin. Mieleen jäivät erityisesti Leila ja pappi Jaakob istumassa ränsistyneissä korituoleissa keskellä loppukesän kypsyttämää koiranputkipeltoa. Vähäeleisen kaunis musiikki yhdistyy ränsistyneeseen kauneuteen – se on kuin elämä itse.
Suosittelen elokuvaa lämpimästi!
