Sain vihdoin luettua Kjell Westön teoksen Isän nimeen. Kysymys ei suinkaan ole siitä, että olisin jollakin tavoin vastentahtoisesti aloittanut kirjan lukemisen. Lähinnä siitä, ettei ole oikein ollut aikaa lukemiseen. Vaikka kirja olisi kuinka hyvä, niin riittävän väsyneenä ihminen nukahtaa kesken lukemisen. Joka tapauksessa Westön teos, jossa päähenkilö tarkastelee omaa elämäänsä retrospektiivisesti, on mielenkiintoinen lähihistoriaan sijoittuva kertomus Helsingistä. Miten eri sukupolvien elämät kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat jatkumon, jonka tapahtumat heijastuvat nuorempien sukupolvienkin elämään tavalla tai toisella. Tämän päivän tapahtumat voivat saada selityksensä jostakin sellaisesta, joka tapahtui isoisillemme tai isoisoisillemme. Ihminen on aina ajan ja paikan vanki – kaikki tapahtuu tietyssä paikassa tiettynä aikana. Kulttuurin ja yhteisöllisyyden myötä ihminen on myös menneiden aikojen ja paikkojen vanki. Minä olen se mikä olen, koska minun vanhempani ja minun isovanhempani olivat niitä keitä olivat.
Westön teos kertoo keski-ikäisestä tai keski-ikää lähestyvästä miehestä, joka havaitsee, ettei nuoruuden irtiottoyritys ole onnistunut. Hän huomaa alkaneensa arvostaa samoja asioita mitä hänen isänsä piti arvossaan – hopeakaloja ja vanhaa, ränsistynyttä kotitaloaan, jonka hän on perinyt ja jota hän nyt huomaa kunnostavansa pikkuhiljaa. Pitäessään sapattivuottaan ja asustellessaan vanhassa kotitalossaan, hän palauttaa mieliinsä lapsuutensa tapahtumia pyrkien ymmärtämään omaansa ja vanhempiensa elämää. Kirjan alkuperäinen nimi on mielestäni kuvaavampi ”Vådan av att vara Skrake ” kuin suomalainen nimi ”Isän nimeen”.
Kirjaa oli miellyttävä lukea – tarina kulki ja muodosti takaumistaan huolimatta kokonaisuuden. Olen itse ollut nuori samaan aikaan kuin kirjan päähenkilö ja jotenkin tarina tuntui niin tutulta. Teini-ikäisenä sitä viittasi kintaalla monille vanhempien mielestä tärkeille asioille ja arvoille. Kun itselle tulee ikää alkaa arvostaa samoja asioita kuin omat vanhemmat – hopeakaloista ja moukarinheitosta on tullut tärkeitä juttuja. Ei se omena niin kauas puusta putoakaan….
