Kun perjantaina olimme oopperassa, niin lauantaina olikin sitten Ismo Alangon vuoro. Tampere-talo oli aivan täynnä. Hitaina hämäläisinä ostimme lippumme parin päivän päästä siitä, kun myynti alkoi. Saimme kuitenkin kohtuulliset paikat aitiosta. Konsertin alussa tosin soundi oli hieman suttuinen eivätkä kaikki nyanssit kuuluneet kunnolla. Paikoin laulu kului hieman puuromaisena. Kuitenkin konsertti oli melkomoinen pakkaus vanhoja klassikoita ja pakanallisävytteisiä melodioita uudelta levyltä Blanco Spiritualilta.
Ja homma toimi. Teho Majamäki loihti percussioni-rumpu patteristollaan melkomoisia äänimaisemia – toisella kädellä hän loihti melodioita vibrafonista ja toisella kädellä (ja kahdella rumpukapulalla) soitti rumpuja. Välillä melodioita irroteltiin intialaisesta matkaharmonikasta, välillä taas rakentamalla erilaisia ”looppeja”. Ismo itse soitti kitaraa, pianoa ja urkuja ja tietenkin lauloi. Musiikki oli jollakin tavalla täynnä energiaa. Kun sitä kuunteli tuntui siltä, että olisi jaksanut vaikka mitä – paitsi ei istua paikallaan. Siinä mielessä Tampere-talo on tämän tyyppiselle konsertille huono paikka, ettei siellä voi kunnolla tanssia musiikin tahdissa. Osa yleisöstä ei sitten jaksanutkaan istua paikallaan, vaan oli pakko siirtyä bailaamaan katsomon reunamille.
Konsertti alkoi biisillä Kuka puhuu, jossa pohditaan kenen suulla me oikeastaan puhutaan ja kenen ajatuksia. Kuinka omia sanamme itse asiassa ovatkaan? Puhuuko kauttamme kulttuuri, uskonto vai yhteisö? Alangon sanoitukset herättävät ajatuksia ja panevat miettimään. Jäin miettimään muun muassa Äidinrakkaus – kappaleen sanoja ”murhaajaa äiti rakastaa, huijaria, kavaltajaa isä kotiin odottaa”. Voiko äiti (tai isä) olla rakastamatta lastaan, vaikka tämä olisi murhaaja? Tai Sauna, jossa kerrotaan suomalaisten ikivanhasta puhdistautumisriitistä ja meditaatiosta eli saunomisesta ”saunassa viha viilenee, harteilla taakka kevenee, kun arkihuolet ahdistaa, ihmisiksi riisuudutaan.” Muutenkin Alangon uusin levy ”Blanco Spiritual” sisältää sanoituksia, jotka jollakin tavalla asetavat rinnakkain tämän päivän ilmiöitä ja vanhoihin, pakanallisiin uskomuksiin liittyviä asioita ja jokta saavat ajattelemaan. Onko ihminen nyt sitten muuttunut juuri mitenkään? Kysymys on samoista ilmiöistä, joista vaan puhutaan eri nimillä.
Liki kolmetuntinen konsertti (väliaika oli toki) päättyi Kanoottilauluun, jota hoilotti täysi konserttisali seisaallaan. Konsertista sai voimaa pitkäksi aikaa. Ja tunnelmiinhan voi palata kuuntelemalla konsertista ostamaani levyä ”Blanco Spiritual”.
