Sinisiä ajatuksia ja tanskalaisia voileipiä

Käytiin katsomassa Havukka-ahon ajattelija. Elokuva olikin yllättävän hyvä. Odotin jotenkin toisenlaista, mutta tämä oli hyvä. Jotenkin Kai Lehtinen sopi siihen rooliin. Elokuvassa oli myös hienoja luontokuvia sekä huumoria. Konstan Pylkkönen ei ollut ihan niin siloiteltu kuin joskus aikaisemmissa versioissa.

Leffan jälkeen mentiin Tivoliin syömään tanskalaisia voileipiä. Söin ompelija Majbrittin lampaanpaistileivän, Lauri ja äiti söivät seppä Jeverlundin kinkkuleivän. Leivät olivat tosi hyviä. Kaikkein parasta oli se, että tarjolla oli myös gluteeniton vaihtoehto.

Cherbourgin sateenvarjot

Illalla katselin Cherbourgin sateenvarjot. Ranskalainen musikaali vuodelta 1964. Enpä ollutkaan koskaan aiemmin sitä katsonut, enkä edes tiennyt millainen tarina elokuvaan liittyy. Ainoastaan elokuvan tunnusmelodia oli tuttu. Ensin tuntui ihmeen oudolta kuunnella, kun kaikki vuorosanat laulettiin. Mutta sain jopa ranskan kielestä selvää – eivät puhuneet liian nopeasti, koskapa lauloivat;-) Ensi kuulemalta lauletut vuorosanat ärsyttävät, mutta elokuvan edetessä mieli muutuu – itse asiassa lauletut vuorosanat vaikuttavat lopulta ihan luontevilta.
Itse ihastuin elokuvan värimaailmaan, sisustuksiin, vaatteisiin, esineisiin jne. Pastellinsävyisen elokuvan koko muotokieli oli todella ihastuttava.

Alunperin mustavalkoinen elokuva valmistui vuonna 1964. Elokuvasta on tehty vuonna 1999 värillinen versio – ei uutta versiota vaan vanha elokuva on “väritetty”. Tarina on vanha tuttu: nuori nainen rakastuu automekaanikkoon, mutta äiti haluaa tyttärelleen jotakin (taloudellisesti) parempaa. Nuorten rakastavaisten tiet eroavat, mutta kohtaavat lopulta kuitenkin.

Kahden herran palvelija ja nepalilaista ruokaa

Saimme ystäviltämme joululahjaksi liput teatteriin. Niinpä sitten menimme katsomaan Tampereen Työväen Teatteriin commedia dell’arte -teatteriesitystä “Kahden herran palvelija”. Käsikirjoituksen on laatinut Carlo Goldon (1707-1793), joten kysymyksessä on vanha näytelmä, jonka tapahtumat sijoittuvat, kuinkas muuten kuin Venetsiaan. Kysymyksessä on siis komedia eli melkoista kaahotusta ja välillä melkoista yleisön naurattamista, mutta paljon myös mukavia oivalluksia. Vauhtia siis piisasi ja kaikenlaisia sattumuksia ja väärinkäsityksiä. Näytelmässä on mukana ovela palvelija, saita isä, mielettömästi rakastunut mustasukkainen kosija, puoskari jne. Palvelija Truffaldino päätyy erinäisten puolitotuuksien ja väärinymmärrysten kautta palvelemaan kahta isäntää, mutta arvelee itse hyötyvänsä kaksinkertaisen palkan verran. Jotta molemmat isännät pysyisivät tyytyväisinä palvelijaansa, täytyy palvelijan suihkia ympäri kaupunkia ja yrittää selviytyä isäntiensä päällekkäisistä vaatimuksista parhaan kykynsä mukaan. Vauhtia piisaa ja roolin läpivieminen edellyttääkin esittäjältään melkoista fyysistä kuntoa. Hauskaa koohotusta, hupaisia hetkiä ja helppoa katseltavaa – toimi ihan mukavasti, joskaan ei ehkä kovin useasti jaksaisi katsella.

Teatterin jälkeen menimme isännän kanssa syömään nepalilaiseen ravintola Katmanduun. Oli tosi hyvää ruokaa. Isäntä söi alkuun tulista nuudelikeittoa, tandoorimarinoitua lampaan sisäfiléttä, paprikaa, sipulia ja tomaattia, inkivääriä ja chiliä ja jälkiruuaksi friteerattua banaania ja rommia, jäätelöä ja kermavaahtoa. Minä söin alkuun tomaatti, kasviskeittoa, pääruuaksi kananpaloja pinaatti- valkosipuli- kermakastikkeessa sekä jälkiruuaksi pistaasimantelista ja cashewpähkinästä valmistettua, sahramilla maustettua jäädykettä. Nam, nam.

Kirjazzissa

Ystävät tulivat hakemaan meitä seitsemän maissa lauantaina 3.7.10 illalla ja lähdettiin kohti Valkeakoskea Kirjazz -tapahtumaan. Tapahtumapaikkana oli Kirjaslammen tanssilava, joka sijaitsee todella idyllisellä paikalla, kapella kannaksella Mallasveden ja Kirjaslammen välissä. Kysymyksessä on perinteinen tanssilava.

Esiintymässä oli ensin paikallinen kokoonpano Five to seven SoulBrothers, jonka jälkeen esiintyi Alterable Corners ja illan lopuksi Lenni-Kalle Taipale, Markus Pitkämö sekä Johanna Försti. Meno oli kyllä melkoisen huikea – ja musiikkia laidasta laitaan – bossanovasta Hurriganesin Get on :iin. Soittajat nauttivat soittamisesta ja yleisö kuuntelemisesta. Ainoastaan se häiritsi, kun nupit oli käännetty kaakkoon. Volumet oli niin kovalla, että ääni särkyi. Pianokin kuulosti enemmän cembalolta. Markus Pitkämöllä on pehmeä ääni (onhan herraa tituleerattu Suomen Frank Sinatraksi), mutta ääni kuulosti jotenkin tosi kovalta ja terävältä). Ohjelma alkoi Lenni-Kallen Myrskyluodon Maijalla, johon oli kyllä ympätty muitakin biisejä joukkoon. Kyllä sitä painoakin soittaessa voi näköjään huhtoa kuin heinämies. Lenni-Kalle mainitsikin edellisen illan rock keikasta, jossa meno oli ollut sen verran kovaa, että tälle keikalle piti teipata niska urheiluteipillä, jotta ukko pysyisi kasassa. Muita mieleen jääneitä biisejä olivat mm. Carolen Kingin I Feel earth move under my feet, bossanova Mas que nada, Jäätelökesä, olipa joukossa Michael Jacksoninkin sekä Stevie Wonderin biisit ja paljon muuta. Aikasmoinen musiikkicocktail.

Välillä oikein harmittaa, kun konserteissa on voluumit niin kovalla, ettei ilman korvatulppia pysty olemaan. Nytkin kuunneltiin ensimmäiset setit lavan ulkopuolella, minne ääni kantoi paremin kuin hyvin. Lavan sisällä oli myös sikakuuma ja kaiken lisäksi ulkoa leijui sisään grillien rasvanhaju. Melkoisen yököttävä yhdistelmä. Illan pääesiintyjää menimme kuuntelemaan sisälle kaiken uhallakin. Ehkä istuimme jotenkin huonossa paikassa, mutta laulu puuroutui lähes täysin, kun taas piano oli aivan liian kovalla. Oman haasteensa äänentoistolle toi myös se, että lavan nurkassa oli ravintola, jossa istui kovaäänisesti keskustelevaa porukkaa keskittyen johonkin muuhun kuin musiikkiin. Ärsyttävää, mutta ymmärrettävää, jostakinhan ne rahat on otettava eikä oluen hinnasta yleensä tingitä.

Tuhat loistavaa aurinkoa

Olin kuullut ystäviltäni kahden suuntaisia kommentteja kirjakauppojen top ten listoilla keikkuvasta Khaled Hoseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Toisten mielestä se oli liian ahdistava, liian yksinkertaistava kuvaus, liiaksi kurjuuden kuvaamiseen keskittyvää, toisten mielestä taas loistava kuvaus afganistalaisten naisten ankeasta arjesta sodan runtelemassa maassa, missä ihmishengellä ei ole suurtakaan arvoa eikä naisella senkään vertaa.

Kirja on kieltämättä rankkaa luettavaa. Aviottomana syntyneen Mariamin elämän ainoat valopilkut löytyvät lapsuudesta ja liittyvät hartaasti odotettuihin isän vierailuihin. Mariamin elämä on pettymysten ja väkivallan kyllästämää. Mariamin elämän miehet ovat väkivaltaisia ja pettävät Mariamin luottamuksen yhä uudestaan – isä hylkää, aviomies hakkaa ja halveksii. Ainoat ystävälliset miehet ovat lapsuuden opettaja mullah Faizullah sekä ystävättären nuoruuden rakastettu Tariq.

Mariamin tarina järkyttää. Väkivalta vallitsee ja sota on koko ajan läsnä. Milloin taistellaan valloittajia vastaan, milloin taas heimot taistelevat keskenään. Väkivalta hallitsee Mariaminkin kotona – aviomies purkaa turhautumistaan ja pettymystään hakkaamalla vaimonsa. Vuosien saatossa Mariam kutistuu ja kutistuu ja muuttuu lähes näkymättömäksi – hänellä ei ole mitään ihmisarvoa eikä hän ole mitään kenellekään. Aviomieskään ei huomaa häntä muutoin kuin raivonpuuskiensa kohteena. Mariamin elämä muuttuu, kun hänen aviomiehensä ottaa uuden, nuoren vaimon Lailan. Laila ja Mariam ystävystyvät. Ehkä Mariamin elämän onnellisimmat hetket ovat päivittäiset teehetket Lailan kanssa talon takapihalla.

Kirja kuvaa naisen ankaraa elämää yhteiskunnassa, jossa naisia ei arvosteta lainkaan. Jopa sairaalat, lääkkeet ja hoitotarvikkeetkin on varattu vain miehille. Naisten sairaalassa ei ole välineitä, ei lääkkeitä, ei steriilejä tarvikkeita – keisarinleikkauskin joudutaan tekemään ilman nukutusta tai puudutusta. Naislääkärien vaaditaan käyttämään burkhaa myös leikatessaan.

Ehkä eniten kirjassa jäi mietityttämään tietynlainen ulkopuolisuus – Lailan ja Mariamin elämää kuvataan ulkoa päin, mitä heille tapahtuu, mitä kaupungissa tapahtuu, mitä väkivalta tekee heidän keholleen. Se, mitä Laila tai Mariamin ajattelevat, miten väkivalta vaikuttaa heidän mieliinsä, mitä he ajattelevat asemastaan. siinä mielessä kirja vaikuttaa ohuelta, mutta ehkä se onkin tarkoitus – lukija saa itse miettiä. “Niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina.”

Millenium-trilogia

Vihdoinkin sain Stieg Larssonin Millenium-trilogian viimeisen osan “Pilvilinna, joka romahti” luettua. Olin pantannut viimeisen osan lukemista kunnes löytyisi sopiva viikonloppu, jolloin voisin lukea kirjan. tiesin, että kun kirjan aloittaa, sitä ei voi laskea käsistään ennen kuin se on luettu. En muista, koska luin aiemmat osat. Olen miettinyt miksi Stieg Larssonin kirjat ovat niin koukuttavia. Kaikki kolme teosta muodostavat jatkumon. Niissä seurataan lehtimiehen Mikael Blomqvistin ja asosiaalisen tietokoneneron Lisbeth Salanderin tarinaa. Tarinat eivät ainakaan polje paikallaan – niissä sattuu ja tapahtuu koko ajan. Lisäksi Larsson kuljettaa rinnakkain eri tarinoita, jotka kuitenkin loppupeleissä liittyvät toisiinsa. “Pilvilinna joka romahti” teoksessa seurataan Salanderia ensin sairaalassa ja oikeudenkäynnissä, toisessa tarinassa Säpön tutkimuksia organisaation sisältä löytyvän “klikin” paljastamiseksi, kolmannessa tarinassa taas Erikan työskentelyä päätoimittajana Svenska Morgon Postissa. Juonen käänteet ovat yllättäviä ja siksi mielenkiinto pysyykin hyvin yllä. Koskaan ei tiedä mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Välillä oli ihan pakko ihan vähän vilkaista eteenpäin kirjassa, koska jännitys kiristyi melkein sietämättömäksi. En muuten muista, koska olisin lukenut jotakin yhtä intensiivisen jännittävää – ehkä Eggenin Sisustaja pääsee lähelle.

Kirjan päähenkilöistä Lisbeth Salanderin kaltainen asosiaalinen, sulkeutunut ja kaikki tavoin hankala nuori nainen, joka ei sovi mihinkään sosiaalisesti hyväksyttyyn nuoren naisen muottiin. Salander on pienikokoinen, näyttää nuoremmalta kuin onkaan, juo välillä kuin sieni, pukeutuu kuin gootti tai punkkari, on biseksuaali, ei puhu, on äärettömän lahjakas tietokoneiden kanssa. Kaiken lisäksi hänellä on rahaa kuin roskaa. Aika epätyypillinen jännityskertomuksen päähenkilö, mutta hänen kauttaan asioihin saadaan aivan erilainen näkökulma kuin jos päähenkilö olisi esim. mies. poliisi, yksityisetsivä tai agentti. Olen kuullut (lukenut) kirjaa kritisoitavan epätodelliseksi ja Lisbeth Salanderia luonnottomaksi yli-ihmiseksi. Ei kai dekkarin tarvitse olla totta tai edes realistinen?!? Dekkarin ensisijainen tarkoitus lienee viihdyttää.

Stieg Larsson suunnitteli kirjoittavansa kymmenosaisen sarja. Hän kuitenkin menehtyi 2004 sydänkohtaukseen. Neljäs osa jäi kesken… Millenium -trilogiasta on tehty myös elokuva versiot. En tiedä tulenko koskaan katsomaan niitä. Jos katsonkin, niin vasta pitkän ajan kuluttua.

Kulttuuriympäristöjä Pirkanmaalla

Aamulehdessä (6.1.10) oli mielenkiintoinen juttu, jossa kerrottiin mitä kiinnostavia kulttuuriympäristöjä löytyy Pirkanmaalta. Siinäpä sitä sopiva teema kesän retkille -  käydä katsomassa paikan päällä.

Lähde: Lähde, Antti. 2010. Tylsä betonikin voi olla arvokasta. Aamulehti 6.1.2010

Voodoojazzia ja avantgardista menoa

Tampereen Jazz Happening nelipäiväinen modernin jazzin tapahtuma järjestettiin tänä vuonna 28 kerran ja tänäkin vuonna oli ihan pakko päästä paikalle. Paljon kiinnostavaa kuunneltavaa olisi ollut tarjolla kuten tamperelainen Black Motor vireialijanaan Verneri Pohjola, Taksim trio Turkista, Sun Trio, Auteur Jazz ja Gustavson-Björkenheim Quartet sekä Lonnie Smith, jonka osuus alkoi vasta klo 01 (jolloin en kerta kaikkiaan pysy enää hereillä ). Loppujen lopuksi liput tuli hankittua lauantain klo 20 alkavaan konserttiin, jossa esiintyi Jon Hassell & Maarifa Street, Dave Douglas Quintet sekä Trio M.

Konsertin aloitti Jon Hassell Maarifa Street kokoonpanonsa kanssa. Luvassa oli liki tunnin sessio ambienttia voodoo jazzia, jossa vuorotteli tosi niukka trumpetti, itämainen viulu sekä kitara ja basso, jotka kudottiin yhteen vedenalaisen tunnelmia ilmentävien tietokonesämpläysten ja luuppien avulla. Kudelma vaikutti aluksi varsin kiinnostavalta ja yksitoikkoisuudessaan hypnoottiselta. Hypnoottista vaikutelmaa syvensi samplaaja Jan Bangin keinuva kieppuminen lavalla, mutta pian yksitoikkoisuus alkoi kyllästyttämään. Välillä viulisti Kheir-Eddine M’Kachiche taikomat arabialaisvaikutteiset sävelmät saivat piristymään, mutta ei kovin pitkäksi aikaa. Koko esiintymistä leimasin tietynlainen etääntyminen – ihan kuin muusikot eivät olisi olleet samassa tilassa yleisönsä kanssa, vaan jossakin toisessa universumissa – ainakin henkisesti. Ehkä musiikki olisi toiminut toisenlaisessa tilanteessa, kun itsekin olisi ollut kieppumassa jossakin tanssilattialla. Tai sitten ei. Käsiohjelman mukaan Jon Hassell yhdistää Fourth World -genren musiikissaan traditionaalisia elementtejä moderniin teknologiaan. Illan kokoonpanossa soitti trumpettia, koskettimia Jon Hassell, kitaraa, bassoa Eivind Aarset, viulua Kheir-Eddine M’Kachich ja samplaajana toimi Jan Bang. Jon Hassell Maarifa Street: http://www.myspace.com/jonhassellmusic

Seuraavana oli vuorossa oli Trio M, jolta ei energiaa puuttunut. Käsittämättömän nopea tempo ja meno vaihtui hetkeä myöhemmin lähes tunnelmoiviin fiiliksiin. Löytyi dynamiikkaa, nyansseja ja hiljaisia hetkiä. Pianisti Myra Melford käytti koko klaviatuuria hyväkseen ja soitti flyygeliä välillä jopa nyrkein. Mark Dresser sai bassosta irti sellaisia soundeja, ettei olisi uskonut, jollei omin korvin olisi kuulut. Välillä sävelkuluista tuli mieleen klassinen musiikki. Onhan Mark Dresser myös klassisen musiikin taitaja. Rumpali Matt Wilson on melkoisen energinen rumpali, joka osaa soittaa myös hiljaa ja heti toisessa hetkessä takoa rumpuja niin, että tuntuu kalvot halkeavan. Monipuolisia rytmejä, joita välillä väritettiin erilaisten perkussioiden avulla – erilaisia ääniä , joita luotiin pienillä kelloilla, Trio M:n musiikkia on vaikea lokeroida mihinkään – avantgardistinen soundi, jossa soi myös klassinen musiikki. Trio M My Spacessa http://www.myspace.com/triom

Illan viimeisenä esiintyjänä sillä erää oli Dave Douglas Quintet, jonka trumpetin ja saksofonin unisonoja kuunteli ihan mielikseen. Esiintymisestä kumpusi soittamisen ilo, jota oli ilo kuunnella. Rumpali Clarence Penn soitto piti homman koossa soitti mitä mainioimmin, vaikka soolo jäikin kuulematta. Bassossa ollut Matt Pennman jäi enemmän taka-alalle kuten myös pianisti Uri Caine, joka tosin pääsi välillä väläyttelemään. Saksofonisti Donnie McCaslin ja ehkä maailman paras trumpetisti Dave Douglas pistivät menemään oikein kunnolla. Energistä ja iloittelevaa musisointia oli ilo kuunnella.

Komisario Koskinen TTT:llä

Olen lukenut kaikki Seppo Jokisen dekkarit. Tarinat Sorin poliisilaitoksen tapahtumista ja inhimillisen komisario Koskisen työ- ja yksityiselämän kuvioista ovat mitä rentouttavinta lukemista. Kaikkein parasta on se, kun tapahtumat sijoittuvat tuttuihin ympyröihin Tampereelle. Nyt sitten TTT:llä on tehty melkoinen ponnistus ja siirretty Sorin poliisitalo ja murhien tapahtumapaikat näyttämölle. Onnistuimme saamaan liput näytökseen lauantai-illalle heti kohta ensi illan jälkeen. Seurueeseemme kuului minun lisäkseni mieheni, äitini ja anoppini. Kaksi meistä oli lukenut Jokisen kirjoja etukäteen ja kaksi taas ei. Siltikin näytelmä tarjosi meille komisario Koskisen jo ennestään tuntevilla mielenkiintoisen kokemuksen. Näytelmään oli sekoitettu tapahtumia ymmärtääkseni useammasta kirjasta. Välillä tapahtumat tuntuivat hieman tutuilta, mutta missään vaiheessa ei kuitenkaan tuntunut siltä, että tämä on jo nähty tai kuultu. Eikä missään vaiheessa tullut katsottua kellosta kuinka kauan vielä täytyisi jaksaa istua.

Tarina soljui hyvin ja jännitys onnistuttiin säilyttämään koko näytöksen ajan. Koskisen yksityiselämän ongelmat ja työelämän haasteet onnistuttiin nivomaan näyttämölläkin toimivaksi kokonaisuudeksi. Videolavasteet toimivat hyvin ja ilmensivät onnistuneesti rikostutkimuksen hektisyyttä ja stressiä. Hahmot olivat varsin uskottavia ja toimivia – niin Koskinen, Pekki, Luttinen, Ulla, Tanse ja muut. Näytelmässä oli sopivasti huumoria, mutta mihinkään yleisön kosiskeluun ei onneksi sorruttu. Suosittelen lämpimästi kaikille dekkareiden ystäville. Tällaista soisi olevan tarjolla useamminkin. Näytelmä pyörii varmasti täysille katsomoille pitkään.

Dr. Lonnie Smith tulossa Tampereen Jazz Happeningiin

Pyhäinmiesten päivän tienoilla loka-marraskuussa on taas Tampereen Jazz Happening. Tällä kertaa pitää yrittää jaksaa valvoa lauantaina reippaasti yli nukkumaanmenoajankohdan. Lauantaina 31.1.0.09 illalla klo 01.00 Klubilla esiintyy Dr. Lonnie Smith the Funkiest B3 Burner On The Planet. Se on nähtävä ja kuultava.